Vetkuttelu vaivaa perfektionistia

(julkaistu Tiede-lehdessä 1-2011)

Pura tavoite osiin, palkitse onnistumisista ja salli itsellesi epätäydellisyys. Uuden tehtävän aloittaminen on monelle ongelma, mutta senkin voi selättää.

Alkuun pääseminen voi olla tosi hankalaa. Edessä on tyhjä näyttö, sanelukoneessa purkamaton haastattelu, päässä ei juuri mitään. Ilmankos tuntuukin tärkeältä tarkistaa, onko kukaan lähettänyt sähköpostia. Ja kun netti on auki, katsotaan kaverien Facebook-päivitykset ja haetaan vähän tietoa seuraavaa juttua varten. Ja jos ei mitään muuta keksi, niin siivotaan vaikka keittiön kaapit!

Näyttö on edelleen tyhjä.

Viivyttely asioiden aloittamisessa tunnetaan akateemisessa maailmassa nimellä prokrastinaatio ja joskus käytetään termiä ryhtymisrajoitteisuudesta. Ilmiötä hyvin tunteva psykologi Annamari Heikkilä puhuu kuitenkin aikaansaamattomuudesta tai vetkuttelusta.

Heikkilä on toiminut kymmenen vuotta Helsingin yliopiston opintopsykologina ja hän viimeistelee nyt väitöskirjaansa mm. yliopisto-opiskelijoiden motivaation rakentumisesta.

”Aikaansaamattomuus ja motivaatio-ongelmat ovat yksi merkittävimmistä syistä, miksi opiskelijat ottavat meihin yhteyttä. Kansainvälisten tutkimusten mukaan 95 prosenttia yliopisto-opiskelijoista ilmoittaa joissain opiskeluun liittyvissä tilanteissa välttelevänsä tehtävän aloittamista ja puolet heistä kärsii tästä.”

Tartu työhön tunteista välittämättä

Vetkuttelu ei ole vain opiskelijoiden ja kirjoitustyöläisten vaiva, vaan käynnistysvaikeuksia voi olla muillakin elämänaloilla. Kaikki tietävät, kuinka hankalaa on aloittaa kunnonkohotus tai laihduttaminen: melkein yhtä vaikeaa kuin sen jatkaminen.

Luovassa kirjoitustyössä aloittamisen vaikeus kuitenkin korostuu. Heikkilä sanoo sen johtuvan siitä, että kirjoittaminen on ihmisen monimutkaisimpia ja haastavimpia kognitiivisia prosesseja. Siksi kaappien siivoaminenkin voi mennä sen edelle.

”Tavarat voi purkaa kaapista, luokitella ja laittaa takaisin. Se ei vaadi korkeampia toimintoja eikä oman kapasiteetin ylittämistä, kuten kirjoittaminen lähes aina vaatii”, Heikkilä sanoo.

Aloittamisen keskeinen vaikeus liittyy siihen, että tehtävän tekemiseen liittyy epämiellyttäviä tunteita: ahdistusta ja epävarmuutta siitä, tuleeko tekstistä hyvä ja pystynkö minä tähän.

”Me käytämme valtavan paljon aikaa välttämiskäyttäytymiseen, jolla pyrimme sysäämään epämiellyttävät ajatukset ja tunteet syrjään. Se ei kuitenkaan edistä tehtävien suorittamista”, sanoo Annamari Heikkilä, joka kertoo väitöskirjatutkimuksen ensimmäisten vuosien olleen itselläänkin takkuisia.

”Rutiinit opettavat. Kun ymmärtää ja hyväksyy, että hommiin voi ryhtyä negatiivisista tunteista huolimatta, niiden yli pääsee ja työ imaisee mukaansa.”

Taustalla erilaiset temperamentit

Mistä työn aloittamiseen liittyvät epämiellyttävät tunteet tulevat? Opintopsykologin mukaan ”suurin vihollisemme ovat omat ajatuksemme”. Aikaansaamattomuuden takana on virheellisiä uskomuksia omasta itsestämme ja kyvyistämme.

”Usko omiin kykyihin selittää esimerkiksi yliopistomenestyksestä paljon enemmän kuin älykkyysosamäärä tai aikaisemmat tenttiarvosanat. Ihminen pärjää siinä, missä hän uskoo olevansa hyvä.”

Tässä astuvat esiin yksilölliset ja perinnölliset, persoonallisuuteemme ja temperamenttiimme liittyvät tekijät. Optimistit saavat uskoa aiemmista onnistumisista ja uskaltavat tarttua uusiinkin tehtäviin. Defensiivis-pessimistisen persoonallisuuden omaavat taas katsovat maailmaa harmaiden linssien läpi.

”Aiemmasta menestyksestä huolimatta he ovat varmoja, että seuraavalla kerralla he kämmäävät oikein kunnolla”, Heikkilä kuvaa.

Toinen aikaansaamattomuudelle altistava persoonallisuudenpiirre on perfektionismi. Kun pitäisi tehdä kerralla hyvää ja valmista, aloittamisen rima nousee. Tutkija myöntää tunnistavansa itsessäänkin perfektionistisia piirteitä – esimerkiksi silloin, kun hän kokee kirjoittavansa ”Suomen merkittävintä väitöskirjan yhteenvetoa”.

Vaikka kohtalo ja geenit olisivat jakaneet käteen perfektionismin ja defensiivis-pessimistisen persoonallisuuden, ei se tarkoita sitä, että hommat jäävät hoitamatta. Aloittamisen eteen pitää kuitenkin tehdä enemmän töitä.

”Olen aivan varma siitä, että tällaisetkin henkilöt voivat halutessaan menestyä. Luovissa ihmisissä ja tieteentekijöissä on paljon perfektionisteja.”

Ympäristö altistaa

Vaikka taustalla onkin persoonallisuuteen liittyviä tekijöitä, aikaansaamattomuus ei ole vain henkilökohtainen ongelma. Tutkijan mukaan ongelma on hyvin tilannesidonnainen ja on yleistä ympäristöissä, joissa tehtävät ja aikataulut ovat epämääräisiä eikä työlle ole ulkoista struktuuria.

”Esimerkiksi yliopistossa tenttiin voi mennä silloin kuin haluaa, esseen palauttamista voi vetkuttaa ja kurssille voi mennä seuraavana vuonna uudelleen. Opettajiin tai ohjaajiinkaan ei ole välttämättä henkilökohtaista kontaktia, joten opiskelijalle voi tulla tunne, että ketään ei kiinnosta, eteneekö hän vai ei.”

Työelämässä vetkuttelulle ei ole varaa. Sitä estämään on monia keppejä porkkanoita. Kepistä käy se, että jos et kirjoita juttua, et saa palkkaa. Porkkanoina toimivat työtiimit, yhteiset tavoitteet ja saatu palaute.

On työelämässäkin asioita, jotka saattavat edesauttaa vetkuttelua. Osa meistä on herkkiä ulkoisille häiriöille ja tällainen häiriöherkkyys on yksi välttelytoiminnalle altistava tekijä. Sitä ei kuitenkaan oteta huomioon nykyisessä työelämässä.

”Häiriöherkät ihmiset eivät avokonttori-ympäristössä pysty keskittymään mihinkään. Suurin osa meistä tarvitsee rauhaa tehdäkseen mitään vaativaa”, tutkija sanoo.

Näin se ruutu täyttyi.

Teksti Jarno Forssell

Kainalojuttu:

Näillä alkuun, jos työ tökkii

· Aseta itsellesi realistiset tavoitteet ja niille määräaika. Mitä konkreettisempia ja arkisempia tavoitteet ovat, sitä todennäköisemmin ne voi saavuttaa.

· Pilko tavoitteesi riittävän pieniksi ja helposti mitattaviksi. Näin voit seurata edistystäsi. Isojen töiden ongelmana on, että voi tehdä paljon työtä ilman että se näkyy konkreettisena aikaansaannoksena.

· Julkista tavoitteesi. Näin voit luoda positiivista sosiaalista painetta itsellesi. Lupaa laihtua kevääseen mennessä viisi kiloa tai osallistua juoksukilpailuun.

· Altista itsesi työnteolle ja saa siitä onnistumisen kokemuksia. Kukaan muu ei voi niitä sinulle antaa.

· Palkitse itsesi. Mitä läheisempiä ja konkreettisimpia palkinnot ovat, sitä tehokkaampia ne ovat.

Kainalojuttu:

Kokeile tomaattitekniikkaa!

Pomodoro-tekniikka perustuu lyhyisiin, 25 minuutin työrupeamiin, joiden välillä on viiden minuutin tauko. Tehtävään ei tarvitse sitoutua pitkäksi aikaa, mutta sen aikana tehdään töitä intensiivisesti. Lyhyitä työrupeamia voi tehdä niin pitkään kuin jaksaa ja viitsii. Usein jo pelkkä ajatus siitä, ettei tarvitse sitoutua koko päiväksi töihin, auttaa alkuun.

”Tyypillisesti työhön varataan koko päivä aikaa, jolloin suorituskynnys nousee: pitäisi saada aikaan valtavasti ja päästä pitkälle. Se ei toimi, koska tavoite on kaukana”, sanoo pomodoro-tekniikkaa väitöskirjatyössään käyttänyt opintopsykologi Annamari Heikkilä.

Sinne ja takaisin - purjehdus Suursaaren ympäri

(julkaistu Pro Sail -lehdessä 5-2011)

Suursaaren ympäripurjehdus oli maakravun purjehduskaste. Lähes 33 tuntia kestäneeseen purjehdukseen mahtui epätoivoa, toivoa ja upeita maisemia.

Teksti Jarno Forssell

Lahdella näkyy ainakin parikymmentä purjetta, jotka liikkuvat vain vähän tai eivät ollenkaan. Helsingin majakalta Espoon edustalle tuuli on koko ajan tyyntynyt ja nyt, vähän ennen viittä sunnuntaiaamuna, se loppuu kokonaan. Aurinko nousee ja tyynessä säässä rannalta kuuluu heräilevien lintujen laulu.

Sylkäisen laidalta ja huomaan purjeveneen liikkuvan eteenpäin. Vauhti on kuitenkin niin hidasta, että S/Y Ancelan nopeusmittari ei sitä huomaa. Näinkö päättyy reilun kolmenkymmenen tunnin purjehduskisa: pläkään vain puoli kilometriä ennen maalilinjaa?

”Tuuli voi ruveta kohta nousemaan tuolta sivusta. Tiedän että tämä reuna vetää”, kuiskaa Espoon rannat hyvin tunteva kipparimme Klaus Kumlin.

42-jalkainen Ancela aloittaa hitaan lipumisen ohi pysähtyneen armadan. Rannan tuntumassa tuulta on sentään aavistus ja gastimme Kossu ajaa spinnua herkällä kädellä. Veneen kannella vältetään turhaa liikkumista.

”Puomia vähän ulos”, sanoo kippari hiljaa, ja annan köydelle löysää.

Revanssia hakemassa

Luokkamme, LYS2:n, lähtölaukaus on pamahtanut reilut 32 tuntia aikaisemmin Mellstenin rannan edustalla Espoossa. Perjantai-iltana kello 20.40 toistakymmentä isoa purjevenettä teki vendan samaan aikaan, ylitti lähtölinjan ja aloitti matkan kohti Suursaarta. Säpinä oli kova, kun veneet luovivat vastatuuleen, mutta nippa nappa törmäyksiltä vältyttiin.

Kun alkuruuhkasta selvittiin väljemmille vesille, kippari kertasi miehistön roolituksen. Porukan vetreimmät – Kossu, Mikko ja Marko – hoitavat etukannella purjeiden noston ja laskun. Hasse navigoi ja seuraa säätä. Takakannen vinssejä ja köysiä hoitavat Klasu ja minä. Lupauduin myös laivakokiksi: keittämään kahvia, tekemään sämpylöitä ja lämmittämään ruokaa.

Kippari muistuttaa, mikä on kisan tavoite: voitto. Ancelalla on plakkarissa jo kakkossija viimevuotisesta rankasta purjehduksesta ja nyt on tarkoituksena kirkastaa pokaali kultaiseksi. Tätä varten Hasse on tuonut kaikille miehistön jäsenille beesit lippalakit, jonka otsassa on iso punainen R.

”Revanssi”, Hasse selittää.

Siihen on hyvät mahdollisuudet, vaikka Bavaria-42 CR ei mikään kilpavene olekaan. Kippari on pätevä ja miehistö on kokenutta – minua lukuun ottamatta. Miten minä tällaiseen porukkaan olen päätynyt?

Noviisina veneessä

Kun naapurini Klaus Kumlin pyysi keväällä minua mukaan kesäkuussa seilattavaan Suursaaren ympäripurjehdukseen, olin yllättynyt. Veneilykokemukseni rajoittuivat nimittäin Busterin ajamiseen venesataman ja mökkirannan välillä mökkikaupungissani Kotkassa, ja purjehdustietoni olin hankkinut Patrick O’Brianin historiallisista Jack Aubry -romaaneista. Mutta jos kipparin mielestä sovin porukkaan, mikäs siinä!

Lähempänä kesäkuuta mieleeni nousi monia kysymyksiä, lähtien niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin miten purjehdukselle pitää pukeutua.

”Niin että päällesi voi heittää ämpärillisen vettä eikä se mene läpi. Ja lämmintä alle”, opasti Klaus.

Kisaviikon alussa osa porukastamme kokoontui Laurinlahden venesatamaan tutustumaan Ancelaan. Nostimme purjeet ja lähdimme Espoonlahdelle harjoittelemaan purjeiden nostoa ja laskua ja käännöksiä. Muille treeni oli vanhan kertausta, mutta minulle kaikki oli uutta. Miten päin köysi kulkee vinssissä? Millaisella solmulla fenderi – siis lepuuttaja – solmitaan kaiteeseen? Mitä tarkoittaa ”paskoihin jääminen”?

Pahiten pään pisti pyörälle kuitenkin kannen köysirivistö ihmeellisine termeineen: genua, ylä- ja alagaija, spinnu, iso…

Kotiin tultuani etsin netistä pienen purjehdussanaston ja yritin painaa mieleeni sanojen merkityksiä. Ihmettelin, miksi pallopurjetta pitää kutsua spinnuksi ja etupurjetta genuaksi. Niillähän on suomeksi ihan kelpo nimet?

Mutta nyt olen matkalla, jolla yritän oppia uutta – ja etenkin olla mokaamatta Ancelan kisaa…

Ensimmäinen erhe

Reilun tunnin purjehduksen jälkeen tuuli nousee ja kippari antaa komennon rullata keulapurje kiinni ja nostaa spinnu. Vaikka purjeen kanssa keulakannella työskentelevät Mikko ja Marko ovat kokeneita purjehtijoita, spinnun nostoon tarvitaan kipparin apua. Ruorin ottaa Kossu.

”Pidä ajolinja!” kippari komentaa.

Edessä vasemmalla näkyy kari ja takaa tulee toinen purjevene, joka puskee Ancelan ja karin väliin, tuulen yläpuolelle. Kossu pitää suunnan eikä halua helpottaa kaverin ohitusta, joka veisi samalla meiltä tuulen. Tilaa on, mutta toisen veneen ruorissa oleva nuorehko mies tunkee lähes partaaseen kiinni ja törmäys on metristä kiinni.

”Protesti!” kaveri huutaa.

Spinnu vetää hyvin Helsingin majakalle asti, mutta sitten purje lasketaan alas ja jatketaan genualla. Valtaosa veneistä suuntaa kohti avomerta, mutta me käännymme rannikkoa päin. Toivomme löytävämme sieltä tuulen, joka veisi meitä ennen muita Porvoon edustalle Kalbådagrundiin. On otettava riskejä, jos aikoo menestyä.

Tuuli on kuitenkin heikkoa ja se antaa aiheen kertoa kauhujuttuja edellisvuoden purjehduksesta, jossa 113 kisaan lähteneestä veneestä maaliin pääsi vain 18. Silloin Ancelalla olivat mukana kipparin lisäksi Marko ja Kossu. He muistelevat, kuinka kannella vuoroin tehtiin vendoja ja vuoroin oksennettiin vatsahappoja. Siihen verrattuna nyt olemme mukavalla viikonloppupurjehduksella.

Yön rauhaa

Yö merellä on upea. On hieno tunne, kun horisontissa ei näy mitään muuta kuin laskeva aurinko, punainen taivas ja pari purjetta. Ymmärrän täysin ympärilläni olevia kavereita, jotka käyttävät vapaa-aikansa purjehtien. Purjehtiminen tuntuukin olevan ainoa asia, joka heitä yhdistää. Kaverit ovat eri-ikäisiä ja toimivat eri ammateissa. On apteekkaria, rakennusmiestä, yrittäjää, kansainvälistä kauppamiestä, konsulttia ja mekaanikkoa. Läpileikkaus suomalaisista miehistä, vähän kuin kertausharjoituksissa.

Aamuyöllä sumu pehmentää maiseman ja peittää pian muut kuin lähietäisyydellä olevat veneet. Kiikaroimme mastovaloja, joita näkyy enemmän styyrpuurissa, avomerellä.

Tuulta luovimiseen on vähän, liian vähän raskaalle Ancelalle. Välillä veden pinnassa näkyy lupaavaa värettä, mutta aina se tuntuu olevan jossakin muualla kuin meidän veneemme kohdalla. Aamuyöllä näemme parin sadan metrin päässä paapuurissa samaan luokkaan kuuluvan Blankon. Toisin kuin Ancela, se on saanut tuulta purjeisiinsa ja karkaa menojaan.

Lohdutukseksi keitän kahvia ja laitan Hassen tuomat Eromangan lihapiirakat uuniin lämpenemään. Vaikka tuulta kaipaan minäkin, kokin työtä tyyni keli helpottaa.

Ainoan oluen kylmä puraisu

Herään lauantaiaamuna kolmen tunnin unien jälkeen vähän ennen kahdeksaa. Vene on vahvasti paapuuriin kallellaan ja vesi loiskii puolessavälissä kajuutan ikkunaa. Nousen kannelle ja kuulen, että vauhti on löytynyt uudestaan Kalbådagrundin jälkeen. Kippari kuitenkin pelkää, että vääräksi osoittautunut reittivalinta on maksanut meille monta sijaa.

Ohitamme Kotkan portin luokkamme seitsemänsinä aamupäivällä yhdentoista jälkeen, ja kippari antaa meille luvan avata oluet. ”Harvoin kuulee näin hyvää radio-ohjelmaa”, sanoo Marko suhauttaessaan tölkin auki. Ja hyvältähän se maistuu, ensimmäinen olut sitten Haukilahden Paviljongin.

Kossu kertoo lyöneensä vetoa sijoituksestamme vaimonsa kanssa. Vaimo osallistuu samaan aikaan kouluratsastuskisoihin ja veto menee niin, että kumman sijoitus on huonompi, kustantaa voittajan valitseman matkan.

Puolenpäivän jälkeen Suursaari näkyy horisontissa ja porukan konkarit keskustelevat siitä, mikä olisi oikea taktiikka kiertää saari: kiertää kaukaa idästä vai purjehtia suoraan kohti ja kiertää rantoja pitkin. Idässä näkyy purjeita, jotka ovat päättäneet hakea tuulta kauempaa. Näin mekin päätämme tehdä.

Kaksi tuntia hukkaan

Merimiehen painajainen. Pläkä. Lillumme lähes paikallamme, sillä emme löytäneet idästä hakemaamme tuulta, päinvastoin. Myöhästyimme puoli tuntia siitä puuskasta, joka vei aiemmat veneet mukanaan. Taas kerran.

Kippari päättää palata takaisin ja kääntää keulan suoraan kohti Suursaarta. Mieliala laskee, kun näemme saaren länsipuolelta vastaan tulevan ison joukon saaren jo kiertäneitä veneitä. Takanamme ei näy juuri ketään.

”Kossu taitaa hävitä vetonsa”, joku ennustaa.

Menetimme seikkailussa ainakin tunnin, ehkä kaksi. Vihdoin saavutamme Suursaaren rannat ja kaivamme kamerat esiin. Harvoin pääsee näin lähelle suljettua ja vähän myyttistäkin saarta. Mietimme, millaisia valvontalaitteita saaren kalliot pitävät sisällään. Itse pohdin, millainen saari olisi, jos se olisi vielä osa Suomea: syrjäkylä vai matkailuparatiisi.

Nyt saari näyttää ränsistyneeltä ja unohdetulta. Ainoa toiminta, joka siellä tai sen lähistöllä näkyy, on saaren pohjoispuolella oleva ryhmä laivoja. Siellä taidetaan laskea Itämeren kaasuputkea.

Ohitamme Suursaaren itäkärjen pääsemme myötäiseen. Nostamme genaakkerin ylös ja pitkästä aikaa Ancela saa kunnon vauhdin päälle. Nyt alkaa takaa-ajo!

Elämä on ihanaa

Pidän keittiöhommista, mutta nyt huomaan, että merellä siinä on omat haasteensa. Normaalitkin askareet vaativat aikaa ja suunnittelua – ainakin ensikertalaiselta – kun vene on kallellaan, keinuu ja kääntyilee.

Suursaaren kierrettyämme menen kannen alle valmistelemaan päivällistä. Juuri, kun alan annostella riisiä kertakäyttölautasille, vene kääntyy rajusti ja lennättää lautaset uunin taakse. Samassa kajuuttaan aletaan työntää repeytynyttä genaakkeria, joka paikataan ennen ruokailua.

Mitäs pienistä; nyt spinnu vetää ja matka jatkuu vauhdilla. Takakannella tarjoillaan uusilta lautasilta burgundinpataa riisillä espanjalaisen punaviinin kera. Sijoitus voi olla mikä tahansa, mutta näillä eväillä elämä hymyilee. Ancelan stereoissa soi Junnu Vainion ”Kotkan poikii ilman siipii” ja matkaamme kohti Kotkan porttia.

Kossu kertoo vaimonsa sijoittuneen ratsastuskilpailussa neljänneksi. Sijoitus olisi ollut kaksi sijaa parempi, mutta hevonen oli pysähtynyt tuomareiden eteen ja tyhjentänyt suolensa.

”Aikamoinen urateko pitää tehdä, että pääsemme samaan.”

Toivo herää

Parin tunnin unien jälkeen herään puoli yhdeksältä illalla. Spinnu on vetänyt niin hyvin, että muut veneet tuntuvat tulevan perä edeltä vastaan. Veneet, jotka ennen torkkuja näki vain kiikarilla, ovat jo silmänkantaman päässä.

”Tulevana yönä otetaan kiinni viisi sijaa”, kippari suunnittelee. Uskoisikohan tuota? Paluumatkalla Kotkan portilla olimme luokassamme sijalla yhdeksän.

Puoli yhdeltätoista olemme taas Kalbådagrundin majakalla. Aurinko laskee ja tuuli tyyntyy. Purjehdimme kohti Helsingin majakkaa, tarkkailemme kiikareilla muiden sijaintia ja syömme iltapalaa.

Tunnelma on jännittynyt ja kuuntelemme yöllä herkällä korvalla muiden purjeveneiden ilmoituksia ensin Gråskärsbodanilta ja sitten maalista. Ohitsemme menee IRC-luokan veneitä, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla jo maalissa. Ancelassa alkaa viritä toivo: näinköhän pääsisimme sittenkin sijoituksille? Puoli kolmelta laskemme spinnun ja jatkamme genualla hyvää vauhtia eteenpäin. Ohitamme saman luokan veneen, joka on aikaisemmin mennyt meistä ohi.

”Olivat korkanneet jo voitonmaljat, mutta sitten tuli merten mosse ja ajoi ohi…”, joku veistelee.

Loppukiri puree

Takana on lähes 33 tuntia toivoa, epätoivoa, upeita maisemia, vähän unta, uusia tuttavuuksia ja ehkä uusia taitojakin. Nyt Haukilahden vesitorni on jo näkyvissä ja maali lähellä. Miehistöllä on öisen purjehduksen jälkeen reilusti vaatetta yllään, mutta kun aurinko alkaa paistaa, kerroksia riisutaan päältä yksi toisensa jälkeen.

Hikeä pukkaa pintaan varmaan muissakin veneissä, jotka ovat pysähtyneet Haukilahden edustalle. Purjeita nostetaan ja lasketaan, yritetään kaikki konstit, jotta päästäisiin eteenpäin. Lokit nauravat purjehtijoiden yrityksille.

Ancela lipuu hitaasti, mutta vääjäämättä kohti maalilinjaa ja menee loppusuoralla parinkymmenen veneen ohi.

”Keula yli maalilinjan, otetaan spinnu sisään. Kello on 5.38”, sanoo kippari.

S/Y Ancela oli Espoo-Suursaari Racen lopputuloksissa luokkansa neljäs.

Mika Pantzar: Kulutustutkija tarttuu omaan aikaan

(Artikkeli on julkaistu Tiede-lehdessä 8-2011)

Uteliaalle taloustieteilijälle ei mikään ole vierasta, mutta kahta hän vihaa: kellokortteja ja ihmisiä, jotka varastavat toisten aikaa.

Mutterikioski Helsingin Lauttasaaressa on mainio paikka seurata kaupungin rytmiä. Liikenne on vilkkainta näin aamulla, kun paikalliset polkevat pyörillään Lauttasaaren siltaa kohti Ruoholahtea. Vähän kauempana espoolaiset kiiruhtavat Audeillaan Länsiväylää keskustaan.

Toisin kuin ohikulkijoilla tutkimusprofessori Mika Pantzarilla ei ole kiire. Hän myöntää, että sitä on vähän noloakin tunnustaa, kun kaikkien muiden kalenterit tuntuvat olevan tupaten täynnä. Pantzar on viisi vuotta tutkinut Suomen Akatemian rahoituksella kuluttajien ”arjen koreografiaa” – sitä, mihin me aikamme kulutamme.

– Akatemian virka on mieletön mahdollisuus: raha tulee tilille, ei ole pomoja eikä alaisia, ei tarvitse tehdä väliraportteja tai leimata kellokortteja.

Räväkkä näkyy mediassa

Kulutustutkija Mika Pantzar on median suosima kommentaattori, melkeinpä asiantuntija asiassa kuin asiassa. Miksi nainen on onneton? Miksi hiihdon suosio kasvaa? Miksi kuluttaja ei saa palvelua?

– Vaimoni sanoo, että uskottavuus kärsii, kun suostun kaikkiin haastatteluihin. Periaatteeni kuitenkin on, että jos tutkijan palkka maksetaan verovaroin, hänellä on velvollisuus ottaa kantaa asioihin. Ja on esillä olossa varmaan mukana vähän narsismiakin.

Aalto-yliopiston johtamisen professori Risto Tainio – 20 vuotta sitten Pantzarin väitöskirjaa ohjannut tutkija – luonnehtii entistä oppilastaan ”poleemiseksi henkilöksi”, joka nauttii rajojen rikkomisesta, vallitsevien totuuksien­ ravistelusta ja esiintymisestä.

Räväkkyyden lisäksi Pantzarin mediasuosiota kasvattaa se, että hänen tutkimusalueensa on poikkeuksellisen laaja. Nuorena hän kirjoitti globaaleista visioista, maailmankaupasta ja Rooman klubista, väitöskirjaansa hän löysi aiheen Yhdysvaltain taloushistoriasta, ja väiteltyään hän alkoi tutkia kulutusta: ensin ruoan sosiologiaa, sitten teknologian historiaa ja läpimurtoja ja 2000-luvulla tulevaisuuden kotia.

– Olen aina hypännyt uuteen aiheeseen oman uteliaisuuteni mukaan. Uskon satunnaisiin kohtaamisiin. Jo pikkulapsena kuljin kirjastossa hyllyltä hyllylle ilman selvää tavoitetta. Tutkijana moni hankkeeni on käynnistynyt siitä, että olen törmännyt kirjakaupassa mielenkiintoiseen kirjaan.

Provosoi jo koulussa

Mika Pantzar asuu nyt Lauttasaaressa, mutta nuoruutensa hän vietti muutamia kilometrejä lännempänä Espoon Tapiolassa. Silloinkin hänellä oli aikaa.

– Suurin osa ajastamme kului siihen, että mietimme, mitä tekisimme. Talvet istuimme rappukäytävässä ja kesät pihassa. Sitten, kun saatiin porukka kasaan, rakensimme lumilinnoja tai pelasimme jalkapalloa.

Koulussa Mika vihasi ruotsia ja rakasti historiaa. Äidinkielen aineissa hän kirjoitti ”huonoon Suomen Kuvalehti -tyyliin” moderneista aiheista, kuten fasismin massapsykologiasta. Kun aiheeksi annettiin ”yhteiskunnan ongelma”, Mika kirjoitti demokratiasta ja Kenneth Arrow’n mahdottomuusteoriasta.

Opettajan mielestä demokratia ei ollut ongelma, joten hän lähetti aineen filosofille. Tämä kirjoitti, ettei hänen taloustieteilijäpoikansakaan ollut kuullut kenestäkään Arrow’sta.

– Vastasin hänen olevan sen vuoden taloustieteen nobelisti, Pantzar hymyilee tyytyväisenä.

Mika halusi provosoida opettajiaan ymmärtämällä aineiden aiheet tahallaan väärin ja kehittelemällä vaihtoehtoisia argumentteja. Samanlainen hän on kollegoiden mukaan vieläkin. Kuluttajatutkimuskeskuksessa samassa tiimissä työskennellyt erikoistutkija Tanja Kotro sanoo Pantzarin ”provosoivan toisinaan provosoinnin ilosta”. Hänen mukaansa Mika kuitenkin yleensä tietää, kuka kestää suoraa puhetta, kuka ei.

Helsinki veti puoleensa

Oppositiohenki lyö Pantzarin puheista läpi vähän väliä. Hän osaa olla eri mieltä jopa itsensä kanssa. Kun Tapiolan historiaa tutkinut tohtori Pantzar pitää kaupunginosaa objektiivisesti ”hiton hienona alueena”, entisellä tapio­lalaisella on runsaasti varauksia vanhaa kotilähiötään kohtaan.

– Tapiolan henki kiusasi minua jo lapsena. Siinä oli pienen paikkakunnan ahdistusta. Koin olevani puutarhakaupungin kasvi.

Heti kun Mika oppi käyttämään bussia yksin, hän matkusti monta kertaa viikossa Helsingin keskustaan, käveli kaduilla ja haisteli pakokaasuja. Sinne hän sitten muuttikin aloitettuaan kansantaloustieteen opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa.

– Kansantaloustiede oli parasta, mitä kauppakorkea saattoi 70-luvulla tarjota. Muut aineet olivat opiskelijoiden epä-älyllistä sosiaa­listamista bisneselämään ja kapitalistiseen maailmaan.

Kesätyötön löysi uransa

Tutkijanuralle Pantzar päätyi sattumalta. Keväällä 1977 hän oli saanut lupauksen kesätyöpaikasta baarimikkona Tapiola Garden -hotellissa. Luvattua puhelinsoittoa hotellista ei kuitenkaan koskaan tullut, joten Mika päätti käyttää vapaat kuukaudet seminaarityön tekemiseen.

– Olin aikaisemmin ajatellut olevani tyhmä, kun en ymmärtänyt kansantaloustieteen kaksiulotteisia malleja, joita oppikirjat olivat täynnä. Piirreltyäni kesän kolmiulotteisia malleja ymmärsin, mistä talouden mallintamisessa on kyse.

Seminaarityöstä tuli niin hyvä, että Mika rekrytoitiin laitoksen assistentiksi.

Tutkimus saven työstöä

Varmin paikka bongata Pantzar on kauppakorkeakoulun, nykyisen Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun, kahvila aamukahdeksalta. Siellä hän juo kahvia, lukee edellispäivänä kirjoittamaansa tekstiä ja ihmettelee, kuinka vielä illalla nerokas teksti on yöllä muuttunut kelvottomaksi.

– Tutkimustyö on kuin saven työstöä: sitä muokkaa uudestaan ja uudestaan, välillä pistää takaisin möntiksi ja aloittaa uudestaan. Se on rankkaa työtä ja siinä tulee hiki – ainakin henkisesti. Siksi minulla on aina verkkarit päällä, vaikka muilla on liituraitaa.

Pantzar ajattelee kirjoittamalla. Jos hänen pitää olla jotakin mieltä asiasta, josta hän ei ole kirjoittanut, hän kokee tulleensa yllätetyksi. Kirjoittaminen on kuitenkin työlästä.

– Jos kaikki tutkijat työskentelevät samalla tavalla, tieteen tekeminen on ihan helvetin tehotonta. En kuitenkaan ymmärrä mitään muuta tieteen tuotantologiikkaa kuin tämän.

Kuluttajat samassa rytmissä

Viimeisimmän tutkimushankkeen pääteos, englantilaisten sosiologien kanssa kirjoitettu englanninkielinen kirja eurooppalaisten arjen koreografiasta, on nyt painossa.

Pääosin teoreettista teosta varten Pantzar sai suomalaisilta yrityksiltä valtavasti aineistoa näiden asiakkaiden ajankäytöstä. Tutkijan mukaan avuliaisuus osoittaa, etteivät yritykset välttämättä ymmärrä, kuinka tärkeä kilpailuetu kuluttajien ajankäyttötieto on.

– Suomessa luottamuksen ilmapiiri on niin vahva, että yritykset uskaltavat jakaa tietoa ja sallivat sen julkaisemisen. Ulkomaiset kollegani eivät voisi kuvitellakaan saavansa tällaista materiaalia.

Tutkimuksen mukaan ihmiset käyttäytyvät kussakin maassa ja elämänvaiheessa ennustettavasti ja samalla tavoin. Elämä aamun herätyksestä nukkumaan käymiseen kulkee samassa rytmissä.

Parhaiten oman toimintansa kuluttajien rytmiin ovat onnistuneet sopeuttamaan mediayhtiöt. Television prime time ei vedä katsojia erityisen hyvillä ohjelmilla vaan siksi, että keski-ilta on ihmisille hyvä hetki katsoa televisiota.

Kaikkien yritysten ja toimialojen pitäisi Pantzarin mielestä löytää omat prime timensa ja sopeutua niihin. Valmiutta ja herkkyyttä tähän ei kuitenkaan juuri ole.

Itsepalvelu omaa syytä

Kuluttajaa sanotaan kuninkaaksi, ja tavallaan asema pitää paikkansa, Pantzar sanoo. Tosielämässä putkiremontteja joudutaan kuitenkin odottamaan kuukausitolkulla ja auton korjaus­ voi viedä viikkoja. Puhumattakaan siitä, että yritykset pistävät kuluttajat hoitamaan logistiikan ja varastoinnin.

Tässä kuluttajat voivat tosin mennä myös itseensä. Itsepalvelukulttuuri ja alhainen laatu ovat seurausta siitä, että kuluttajien päätöksiä dominoi hinta. Lastulevystä tehty huonekalu menee kaupaksi, vaikka se pitää itse kuljettaa ja koota.

– Ruokaostoksilla kuluttajat sanovat ostavansa kotimaista ja terveellistä, maksoi mitä maksoi. Se ei ole totta. He hankkivat halpaa – hyvä, jos se on kotimaista tai terveellistä.

Toisaalta kuninkaan asenne on ulottautumassa uusille alueille. Kuluttajakansalainen edellyttää pian työltä samaa kuin kuluttamiselta.

– Talousjärjestelmä on luonut tietynlaisen kuluttajan, ja on realistista odottaa, että hän käyttäytyy samalla tavalla myös työelämässä. Hän vaatii vapauksia!

Pantzar myöntää itsekin kokevansa stressiä siitä, että hänen akatemiatutkijan pestinsä päättyy kesän lopussa. Tutkimusprofessorin virkatyössä Kuluttajatutkimuskeskuksessa odottaa työajanseuranta.

– Ymmärrän, että rahoittajille pitää raportoida käytetty työaika, mutta kaikki muu ajankäytön seuranta on kaikkea muuta kuin tuottavaa, Pantzar tuhahtaa.

Harrastus siirtyy kohteeksi

Ystävät ja kollegat kuvailevat Mika Pantzaria helposti innostuvaksi, kriittiseksi ja kärsimättömäksi.

– Mika häipyy paikalta, jos keskustelu alkaa junnata. Hän ei kestä yhtään turhaa kokousta, Tanja Kotro sanoo.

Kokouksista säästyneen ajan tutkimusprofessori käyttää mieluiten liikkumiseen: golfiin, jalkapalloon, uimiseen tai sählyyn. Urheiluun käytettyjä viikkotunteja hän ei kehtaa edes paljastaa, niitä on niin paljon.

Urheilijana Pantzar on erittäin kilpailuhenkinen ja voitontahtoinen, kertoo vanha opiskelu- ja golfkaveri, Finlaysonin toimitusjohtaja Jouko Salakka.

– Mikan golfporukoissa kilpaillaan kaikista mahdollisista asioista ja käynnissä voi olla monta kilpailua samaan aikaan. Eikä häviäminen ole helppoa. Se kuitataan kuitenkin no­peasti sillä, että pistetään uusi kilpailu pystyyn.

Intohimoisen suhteensa urheiluun Mika Pantzar aikoo valjastaa myös tutkimuksen palvelukseen. Uransa loppuajan hän aikoo nimittäin omistaa ”liikunnan, terveyden ja onnellisuuden taloudelle”.

– Ensimmäistä kertaa urallani olen suunnitellut, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, Pantzar nauraa.

Mika Pantzar

Ikä: 55

Arvo: kauppatieteen tohtori, tutkimusprofessori

Tutkimuslaitos: Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu, markkinoinnin laitos ja

Kuluttajatutkimuskeskus

Tutkimusaiheet: kulutus, teknologiatutkimus

Harrastukset: liikunta, etenkin golf, sähly ja uiminen

Etappeja

1956 syntyy Helsingissä.

1965 muuttaa perheensä kanssa Tapiolaan.

1975 kirjoittaa ylioppilaaksi Pohjois-Tapiolan yhteiskoulusta.

1975 aloittaa kansantaloustieteen opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa.

1979 valmistuu kauppatieteen maisteriksi ja aloittaa kansantaloustieteen assistenttina.

1981 siirtyy töihin Taloudelliseen suunnittelukeskukseen.

1983 aloittaa suhdanne-ennustajana Työväen taloudellisessa tutkimuslaitoksessa.

1991 väittelee tohtoriksi ja aloittaa tutkimuspäällikkönä Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

1996 julkaisee kirjan Kuinka teknologia kesytetään, joka palkitaan

Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla.

2000 julkaisee kirjan Tulevaisuuden koti. Arjen tarpeita keksimässä.

2007 aloittaa viisivuotisen kauden Suomen Akatemian akatemiatutkijana Helsingin kauppakorkeakoulussa.

Kulutustutkijan tunnustukset

Auto: Volkswagen Golf. Se on tutkimusten mukaan auto ihmiselle, joka ei halua millään tavalla erottautua.

Vaatteet: Pukeudun aina merkkivaatteisiin, vaikka käytän niihin rahaa todella vähän, sillä ostan mallikappaleita naapuritalossamme sijaitsevasta tehtaanmyymälästä.

Urheiluvälineet: Kuvittelen, että raha on laadun tae. Vaikka en raatsi ostaa kunnon kävelykenkiä, minulla on monet hyvät golfkengät. Harrastusmaailmassa kriteerit ovat toisenlaiset.

Puhelin: Haluan puhelimen, jolla voi vain puhua. Minusta ei ole mitään järkeä tarkistaa sähköposteja jokaisella hissimatkalla.

Ruoka: Ostan aina kotimaisia vihanneksia. Ja tämä on ihan totta! Mutta toisissa asioissa voin olla hyvinkin pihi.

Ammattitaito on jättänyt rakennuksen?

Istuin päivänä muutamana samassa ravintolapöydässä Hesarin päällikkötoimittajan kanssa. Hän kertoi käyneensä lyhyen ajan sisällä 30 lehtensä konkaritoimittajan läksiäisissä. Osan nimiä näkyy vielä Hesarin juttujen päällä, mutta vuodenvaihteessa journalismin tervaskannot siirtyvät oloneuvoksiksi.

Helsingin Sanomissa oli laskettu, kuinka monta vuotta kokemusta talosta lähtee. Heitin itse arvioksi 800 vuotta, mutta se meni alakanttiin. Oikea vastaus oli täysi tonni. Ja tehtyjä juttuja ahkerimmilta löytyi Hesarin sähköisestä arkistosta yli 10.000. Ja sinne on siis arkistoitu vain 1990-luvun alun jälkeen tehdyt jutut.

Mitä kokemuksen ja hiljaisen tiedon menetys merkitsee? Sitä, mistä on kautta mediakentän nähty merkkejä jo joitakin vuosia. Toimituksiin tulee nuoria ”monimediaosaajia”, jotka tekevät uutissähkeitä verkkoon, kuvaavat videopätkiä ja kirjoittavat blogeja. Ja siirtyvät urheilusta politiikkaan, taloudesta kotimaahan, liitetoimituksesta kulttuuriin parin-kolmen vuoden sykleissä. Kukaan ei keskity enää substanssiin samalla tavalla kuin Jyri Raivio ilmailuun.

Kun taustaa ei ole, eteen tulevaa tietoa on vaikea suhteuttaa aiemmin tapahtuneeseen tai kehityskulkuun muualla alalla tai maailmassa. Lopputuloksena on sirpaleista informaatiota, joka ei rakenna, vaan purkaa lukijoiden maailmankuvaa.

Toinen seuraus liittyy tiedon tarjoajiin. Kun toimittaja ei ole asiantuntija, vaan parhaassa tapauksessa vasta kehittymässä sellaiseksi ja todennäköisessä tapauksessa yleismies jantunen, yrityksillä ja niiden palkkaamilla viestintätoimistoilla on entistä suurempi valta ohjata juttujen sisältöjä. Tarjoamalla noviisitoimittajille houkuttelevia näkökulmia ja uskottavaa tietoa ne varmistavat niiden mukana oman positiivisen viestinsä läpimenon.

Sitä ei kannata moralisoida. Tiedottajien ja konsulttien tehtävä on välittää positiivista, mutta tietenkin myös totuudenmukaista tietoa yrityksistä ja yhteisöistä. Mutta toisin kuin toimittajien, niiden missiona ei ole kertoa ”koko totuutta”.

Tästä huolimatta ”dinosaurusten kuolemaa” harmittelevat myös monet yritystiedottajat ja –johtajat. Asiansa ja alansa osaavat toimittajat kun ovat olleet oivia keskustelukumppaneita ja ajatuksen sparraajia – jopa silloinkin kun suhde on säröillyt.

Extra: Yrityslehti ei ole kuollut!

Suomi on taas saanut uusia mestareita. Tällä kertaa on palkittu lehtiä: asiakas- ja henkilöstösellaisia. Palkinnot jakoi torstaina viestinnän ammattilaisten järjestö Procom, ja paikkana oli Ravintola Sipuli Katajanokalla.

Asiakaslehtipuolella ykköspalkinnon vei Sato Oyj Kotona-lehdellään ja henkilöstölehtipuolella parhaaksi valittiin Sanoma Magazinesin Meidän Media. Mainioita ja esimerkillisiä lehtiä molemmat.

Itselläni oli kunnia kuulua lehtikisan tuomaristoon – ja velvoite lukea ja arvioida kymmeniä julkaisuja. Parhaiden kanssa ei tietysti ollut mitään ongelmaa: niitä olisi lukenut vaikka iltalukemiseksi. Mutta on pakko myöntää, että osaa katsaukseen osallistuneista lehdistä en olisi lukenut, jos ei olisi ollut pakko.

Hyvä silti, että luin. Tuomarina 49 lehden katsauksessa saa nimittäin melko kattavan kuvan siitä, millainen yrityslehtien taso Suomessa kunakin vuonna on. Itselläni nyt oli neljäs vuosi tuomaristossa, ja yhdyn täysin porukkamme puheenjohtajan Kirsi Poikolaisen arvioon, että taso on vuosi vuodelta noussut. Myötähäpeää lehdentekijöiden vuoksi joutuu tuntemaan aina harvemmin.

Kaikkien lehtien arvosanat sijoittuivat kauniiseen Gaussin käyrään – vaikka siihen emme tuomarityöskentelyssä edes pyrkineet. Sitä parempi. Ikävämpää oli huomata, että asiakas- ja henkilöstölehtien välillä oli selvä ero: asiakaslehdissä isompi osa sai hyvän tai kiitettävän, henkilöstölehdissä välttävän tai tyydyttävän. Henkilöstöä ei vieläkään taideta arvostaa ihan tosissaan.

Pari vuotta sitten puhuin vastaavassa Procomin tilaisuudessa yrityslehdistä ja journalismista. Visioin silloin, että yrityslehdet voisivat tulevaisuudessa olla lehdistön edelläkävijöitä. Ajatukseni oli, että alun perin subjektiivisesta lähtökohdasta (aatteesta) objektiiviseksi raportoijaksi muuttunut lehdistö voisi palata taas juurilleen. Ei aatteeseen, mutta subjektiiviseksi erityisen edun ajajaksi. Sellaisiahan ovat jo nyt useimmat erityisintressiin keskittyvät aikakauslehdet. Niiden rinnalla yrityslehdet olisivat luontevassa paikassa.

Lehtipäivässä samasta asiasta puhui mediakonkari Harri Saukkomaa. Hän arvioi, että kun muu journalismi ohenee, tilaa jää enemmän yrityslehdille. ”Vapailla markkinoilla” tiedolle ei enää löydy maksajia entiseen tapaan, mutta yrityslehdissä tilanne on toinen. Siellä voidaan tehdä kokeiluja, joihin vapaassa mediassa ei ole varaa.

Aika näyttää. Vielä siitä ei – ainakaan Suomessa – ole todisteita. Parhaat yrityslehdet ovat hyviä, jopa upeita, mutta niiden yleinen taso ei vielä nouse perinteisten aikakauslehtien tasolle. Hyvää lupaa kuitenkin Sanoma Magazinesin henkilöstölehti Meidän Media, joka numerosta toiseen lainaa riemastuttavalla tavalla lehtitalon muiden lehtien brändejä ja pukeutuu niiden vaatteisiin.

Ottakaa riskejä, olkaa hulluja – ja laittakaa sydämenne peliin! Myös lehtien tekemisessä.

Sitä saa mitä tilaa

Viime aikoina on tullut vastaan lukuisia tapauksia, joissa yritys tai yhteisö on joutunut suuren yleisön tai ainakin median silmätikuksi paitsi huonon toiminnan, myös huonon viestinnän vuoksi. Mainekriisien hoitamisessa firmat eivät ole kunnostautuneet alkuunkaan – ehkä lihapullakriisinsä selättänyttä Stockmannia lukuun ottamatta.

Yleisin kriisiviestinnässä käytetty metodi on ollut ns. strutsi-malli: ”pistä pää hiekkaan ja ole hiljaa”. Vaikeneminen ei kuitenkaan enää toimi.

Kansalaiset – tai kuluttajat – ovat nimittäin muuttuneet ikävän kriittisiksi. Heihin ei uppoa enää mikä tahansa, vaan he haluavat tietää, nähdä, kommentoida, osallistua ja vaikuttaa. Osallistumisen muodotkin ovat kaikkien käsillä: keskustelupalstat, blogit, facebook-statukset ja Twitter-tweetit. Ja jos ei kriittinen papatus verkossa saa muutosta aikaan, niin perustetaan boikottiadressi adressit.comiin tai otetaan kyytiin perinteisempi media.

Hiljaa ovat ainoastaan myrskyn silmässä olevat yritykset. Miksi?

Yksi selitys löytyy tilastoista:

• Yksityissektorilla toimivia viestinnän ammattilaisia oli vuoden 2007 yhteisöviestintätutkimuksessa yhteensä reilut 2_000 henkilöä: tiedottajia, tiedotuspäälliköitä tai viestintäjohtajia.

• Samana vuonna Suomessa oli yli 300_000 yritystä. Suurin osa niistä oli pieniä yrityksiä, mutta keskisuuria firmojakin on tuhansia ja suuryrityksiä useita satoja.

• Lähes puolessa pääkaupunkiseudulla toimivista yli tuhannen hengen yrityksistä ei ole viestintäjohtajaa tai -päällikköä. Kolmasosassa näistä firmoista ei ole edes markkinointijohtajaa tai -päällikköä!

Ei ihme, jos yritykset eivät osaa rakentaa ja suojella mainettaan, jos yrityksessä ei ole ketään, jolle se kuuluisi. Saati että firmassa olisi henkilöä, jolla olisi koulutuksen tai kokemuksen kautta tulleita kykyjä tehdä sitä.

Uskoa silti riittää. Helsingin Kauppakorkeakoulussa tänä vuonna hyväksytyssä gradussa 70 prosenttia suomalaisista pörssiyhtiöistä piti kriisiviestintävalmiuttaan hyvänä. Silti vain kolmasosassa firmoista oli todella harjoiteltu kriisitilanteita. Osa yrityksistä piti kriisiviestintänsä tasoa hyvänä, vaikka niissä ei ollut edes minkäänlaista suunnitelmaa sen varalta!

”Tulokset viestivät siitä, että yhtiöissä löytyy ’parempaakin tekemistä’ kuin kriisiviestinnällisten asioiden pohtimista. Ne kuvastavat myös ’ei meille koskaan mitään tapahdu’ -asennetta, minkä vuoksi kyseisiin asioihin panostaminen voidaan kokea jopa turhana”, kirjoittaa gradun tehnyt Sanna Pelttari johtopäätöksissään.

Ihan turhana. Kysykää vaikka VV-Autosta.

Koljatin mediakritiikkiä

Jari Tervon uusimman kirjan Koljatin aiheuttama ”kohu” on ollut viime päivinä hyvää aineistoa iltapäivälehdille, jotka kohun masinoivatkin kyselemällä kirjan fiktiivisinä ja nimeltä mainituilta henkilöhahmoilta, miltä tuntuu olla pilkan kohteena. Mahtoi toimittajille olla turhauttavaa, kun ”Pekka Lahnanen” itse otti kirjan ainakin ulkoisesti tyynesti vastaan, jopa vitsailikin siitä. Onneksi sentään Pekkarisen Maukka saatiin lohkaisemaan, että ”örisijätkin pystyvät parempaan”.

Mutta miksi toimittajat menivät kysymään poliitikoilta kommentteja Koljattiin? Vaikka heitä kirjassa mainittiin nimeltä, kritiikki heitä kohtaan oli aika pehmeää, jos sitä kritiikiksi voi edes kutsua.

Kovinta kyytiä kirjassa sai media ja sen edustajat.

On turha kysyä Jari Tervolta – entiseltä Iltasanomien toimittajalta – allekirjoittaako hän kirjan henkilöhahmojen tunteet mediaa kohtaan. Vastaukseksi tulee kirjailijoiden ulkoa opettelema litania siitä, kuinka ”kirja on fiktiota ja mielipiteet fiktiivisten henkilöiden”. En kuitenkaan ihmettelisi, jos kirjailijan ja tv-kasvon roolissa itsekin median kohteeksi joutunut – anteeksi, päässyt – Tervo olisi itse samaa mieltä toimittajista kuin pääministeri Lahnanen.

Muutamia poimintoja:

”Minun kannaltani Seiska eroaa Suomen Kuvalehdestä siinä, että Seiska kolistelee likasankoa viikkoa aikaisemmin. En tiedä millä tavalla siviilit erottelevat lehtiä toisistaan. Kai hinnan perusteella.”

”Mitä on viimeksi suomalainen päätoimittaja pyytänyt kohteeltaan anteeksi? - - Onko koskaan suomalainen toimittaja aloittanut kolumniaan: ’Olin väärässä’.”

”Journalismi on oikeudenkäyntiä, jossa media on sekä syyttäjä että tuomari. Puolustuksen puheenvuoro on muodollinen, ja sen olisi syytä olla luonteeltaan tunnustuksellinen.”

Tervo kirjoittaa ”median olevan jumala, jolta pyydetään syntejä ja hairahduksia anteeksi”. Ja on oikeassa. Kaikki kriisiviestintäkouluttajat korostavat sitä, että jos yritys tai henkilö on tehnyt virheen, se tulee nöyrästi tunnustaa ja pyytää anteeksi. Ajatuksena tietysti on, että anteeksi pyydetään vääryyttä kärsineiltä asiakkailta ja muilta sidosryhmiltä, mutta oikeastihan anteeksipyyntö esitetään toimittajille. He sen välittävät eteenpäin – sellaisenaan tai kriittisin kommentein. Riippuu uutistilanteesta: onko jokin kiinnostavampi aihe tulossa ”audimiehen” tilalle vai pitäisikö jatkaa rummutusta.

”Armosta siinä on kysymys. Anomatta sitä ei saa”, Tervo kirjoittaa.

Koljatti on muuten romaanin lisäksi oiva mediasuhdeopas, josta saa käytännön vinkkejä haastateltavana toimimiseen. Sen keskeisiä oppeja ovat:

1) Älä katso haastattelussa kameraan!

2) Kiitä toimittajaa ”hyvästä kysymyksestä” ja ota aikaa vastaukselle.

3) Kirjaa itsellesi ydinviestit ja pysy niissä.

Ja olihan Koljatissa toimittajien lisäksi piikki myös viestintäihmisille. Pääministeri Lahnasta tiukassa paikassa lohduttavasta tiedotuspäälliköstä Tervo kirjoittaa: ”Hänellä oli sydän. Hänellä ei olisi tulevaisuutta tiedotusalalla.”